Suomalainen julkinen sektori on historiansa yhdessä suurimmista rakennemuutoksista. Julkisen sektorin remontin tarve aiheutuu siitä paineistuksesta mitä nykyinen julkisen sektorin koko, ennakoitu tuleva kustannuspaine ja kuntien nykyinen elinvoima ja kantokyky aiheuttavat. Keskeisiä tulevia ratkaisuja ohjaavia kriteereitä ovat: 1) huoltosuhde (työllisiä suhteessa huollettaviin), 2) työikäisen väestön määrä, 3) työpaikkojen määrä (ml. työssäkäyntiliikenne) ja 4) talouden kestävyys. Palvelujen laatu, saatavuus ja saavutettavuus (terveyskilometrit) sekä kuntademokratian toimivuus ovat olleet lisäksi perussuomalaisille keskeisiä kehittämiskriteereitä.
Kunnan perustehtävänä ei ole toimia valtion lakiohjautuvana ”valtiollisena tuottajana”, vaan kunta on itsehallinnollinen asukkaidensa yhteisö, joka huolehtii alueen elinvoimasta, luo edellytyksiä työpaikkojen syntymiselle, suunnittelee maankäyttöä, asumista, liikennettä, pitää huolta kunnallistekniikasta, viihtyisän asumisen edellytyksistä, vapaa-aikapalveluista ja tukee vapaata kansalaistoimintaa. Hyvinvointipalvelut ovat kuuluneet Pohjoismaiseen kuntakäsitykseen. Nyt tässä kohtaa ollaan keskellä suurta yhteiskunnallista siirtymää. Onnistuessaan Suomi loikkaa tällä kokonaisuudistuksellaan eurooppalaisittainkin kärkikaartiin. Onnistuminen edellyttää aitoa kansanvaltaisuutta.
Kuntauudistus lähti liikkeelle Suomessa 2000-luvulla. Paras -hankkeessa kuntien tuli muodostaa vähintään 20 000 asukkaan kuntia tai perustaa vastaavalla väestöpohjalla toimivaa perusterveydenhuollon ja sosiaalitoimen yhteistoimintaa. Paras –hanke johti kuntien määrän tiivistymiseen, mutta myös osin hajanaisiin ja keinotekoisiin terveydenhuollon aluerakenteisiin. Virkkusen käskynjaolla 2011 alkaneen uudistuksen tavoitteena oli vahvojen peruskuntien muodostaminen. Vahvojen peruskuntien tuli itsenäisesti vastata kuntien peruspalveluista vaativia erikoistason palveluja lukuun ottamatta. Tämä keskittävä karttaharjoitus kaatui perustuslaillisiin ongelmiin ja soten osalta suureen väestöpohjavaateeseen, joka kasvatti kuntakarttojen kunnat liian suuriksi. Kunnissa ei hyväksytty pakottamista keskittämiseen.
Palvelut, joita kunnat eivät itse kykene hoitamaan, kuuluvat ylemmän tason kunnallishallinnon hoidettaviksi. Myös ylikunnallisen tason tehtävät toimivat itsehallinnon piirissä (vaikka valtionohjaus onkin vahvaa) ja päätöksenteon tulee maakuntatasollakin perustua edustukselliseen demokratiaan, riittävään läpinäkyvyyteen ja vuorovaikutukseen. Kunnille jää sote-siirtymässä edelleen roolinsa tehdä ennaltaehkäisevää kansanterveystyötä.
Kunnilla on kuntavelan ja kustannusten ja valtionohjauksen paineessa tarkasteltava elinvoimatekijöitä, yhteisöllisyyttä, yhteistoimintaa verkostoissa, kuntapalvelujen tärkeysjärjestystä, uudenlaisia tuotantotapoja ja palvelumalleja keinoina selvitä julkisen sektorin murroksesta ja kyetä säilyttämään nykyisten kuntien alueiden asukkailleen riittävät ja kohtuullisen laadukkaat peruspalvelut ja kyetä toisaalta vastaamaan kuntademokratian tarpeisiin.
Perussuomalaisten ohjelmatyön ydintä on aina ollut kunnallisen päätöksenteon tarkastelu kuntalaisen – ei vain kunnan näkökulmasta. Perussuomalaiseen kansanvaltaisuuden periaatteeseen kuuluu oleellisesti edustuksellisen demokratian ja kunnan lähidemokratian edellytysten vahvistaminen ja kunnallisen päätöksenteon laillisuuden ja oikeudenmukaisuuden tarkastelu. Kuntapalvelujen saatavuuteen ja saavutettavuuteen (palvelukilometrit) liittyvän yhdenvertaisuuden tarkastelu on meille tärkeää.
Perussuomalaisten kuntapoliittisessa toiminnassa on keskeistä julkisten asioiden valmistelun avoimuuden, läpinäkyvyyden, vuorovaikutteisuuden ja kuntalaisten kuulemisen ja osallisuuden varmistaminen heitä itseään koskevissa asioissa. Näitä kansanvaltaisuuden ytimeen kuuluvia periaatteita perussuomalaiset haluavat edelleenkin vaalia myös kunta- ja maakuntauudistuksessa suunnattaessa kohti seuraavaa viiden vaalin rypästä.
Risto Simonen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti