maanantai 25. heinäkuuta 2011

Tiedätkö mitä oma lapsi tai nuori oikeasti puuhailee?

Mediaväkivalta - pelimaailmat - rinnakkaistodellisuudet?

Koti, koulu, lapsi- ja nuorisotyöntekijät ovat ensiarvoisen tärkeällä painoarvolla yhteisvastuullisia siinä, kuinka lapsemme ja nuoremme kehittyvät avoimen osallisiksi ja persoonallisuudeltaan eheiksi toimijoiksi moniarvoisen yhteiskuntamme jäseninä.

Se missä ja millaisessa seurassa ja millaisten asia- ja viihdesisältöjen parissa nuoret surffailevat vapaa-aikoinaan on tärkeä kysymys.  

Liian vapaa väkivaltaviihteen saatavuus K18 -aineiston ja muun ääri- ja roskaviihteen osalta on yksi huolenaihe? Ennakkotarkastusta on mahdollista lisätä jakelukanavien osalta. Näihin liittyen tarkoitan puuttumista lähinnä rikosoikeudellisiin mediasisältöihin. Muutoinhan  viihdetuotantojen ja verkkoviestinnän sisällön tuleekin olla vapaata. 

Suomessa tehdään kansainvälisesti tunnustettua viihdettä. Mutta tänne tuodaan paljon roskaa. Jos saatavuutta ei rajoiteta, niin silloin vastuu alaikäisen katselijan ja mediakuluttajan viihdemässäilystä jää perheelle ja vanhemmille. Mistä balanssi näille kahdelle vaakakupille. Viihteen eri genrejen, tyylilajien katselu on suotavaa. Ja keskustelu niistä onkin itse asiassa jo mediakasvatusta.  

Koulun tuntikehyksien tiukentuminen ja avoimen nuorisotyön suuntaus vaikutti ohjatun harrastesisältöpohjaisen työskentelyn vähenemiseen. Muuan muassa koulujen kerhotoiminta kuihtui siitä mitä se oli vielä 1980-luvulla ollut. Määrärahoja leikattiin myös koulusektorin kustannuspaineen alla kenties vääristäkin toimintamuodoista. Lapset ja nuoret lähes unohdettiin 1990-luvun vaihteen jälkeen roskaviihteen ja verkon pauloihin. Pelit, videot ja verkko otti kaitsijan roolin?  

Sanotaan ei sensuurille. Sensuuri ei ole ratkaisu ihmisten perustuslain suojaamalle toiminnalle avoimessa yhteiskunnassa. Sen sijaan verkkovalvonnan ja moderoinnin kehittäminen havainnoimaan lakien ja yhteiskunnan vastaisia rikollisia tai rikoksen uhkaa sisältäviä sisältöjä voisi olla hyvä tie.

Meillä on ylikoulutettu massa työttömänä ICT-väkeä, media-alan koulutuksen saaneita nuoria, joista voisi nopeasti kouluttaa kanavavalvojia ja verkkomoderaattoreita tai digipoliiseja. Ilman, että kysymys on kouluttautumisesta sensoreiksi tai sensuurista. Pyrkimys rikollisen toiminnan ennaltaehkäisyyn on kestävää yhteiskunnallista toimintaa.  

Aselain edelleen tiukentaminen ei myöskään ole Suomessa järkevää. Uusin päivitetty aselaki kun on jo nyt kirjoitettu lupien myöntäjien, lausuntojen antajien ja poliisiviranomaisten taholta lähes mahdottomaksi toteuttaa. Tästä huolimatta uusimman aselain linjauksia voisi edes yrittää toteuttaa ja seurata ainakin yhden eduskuntakauden ajan.

Syrjäytymisen ehkäiseminen. Verkko on käsittämättömän valtava viestintätehokas globaali yhteisö. Tiedon valtateiltä löytyy paljon hyvää ja rakentavaa aineistoa. Verkon syrjäteillä ja sivukujilla on myös haitallisia sisältöjä. Nuoren käyttäjän valtautuminen verkkoon aiheutuu rajoittamattomasta ja vapaasta verkon käytöstä - hallinnan tunteesta. Nuori verkon käyttäjä kokee voivansa tehdä verkossa aivan mitä hän haluaa.   

Osassa valistuneista perheistä verkon käyttöä, intensiteettiä ja sisältöjä rajataan.

Verkko ja verkon välineet voivat luoda vääränlaista voimaantumisen ja valtautumisen tunnetta syrjäytyneelle, kenties vastoinkäymisiä ja syrjintää elämässään kokeneelle nuorelle. Päästessään rajoittamattomasti valtautumaan ja toteuttamaan itseään haitallisten sisältöjen parissa, voi nuoren todellisuudentaju hämärtyä. Nuorelle voi muodostua ns. net-ego (verkkoidentiteetti, verkkominä), joka voi olla valtautunut sosiopaattinen ulkoisesta todellisuudesta irrallaan oleva yhteiskunnan vastainenkin
persoonallisuus. 

Tällaista sosiopaattista net-egoa mahdollisesti edustivat mm. herrat Gerd, Auvinen, Saari ja myös norjalainen herra Anders Behring Breivik. 

Perhetyön, koulujen psykiatrisen työn, nuorisopsykiatrian taloudellisen resursoinnin ja osaamisen vahvistaminen olisi tärkeää. Joissakin kouluissa asioita kerrotaan opinto-ohjaajille, liikunnan opettajille, luokanvalvojille terveydenhoitajien ohella. Nuoriso-ohjaajat ovat olleet yksi tärkeä kanava. Sosiaalipsykologisia valmiuksia meiltä puuttuu. 

Tarvitaan molempia: Sekä ohjattua että omaehtoista lasten ja nuorten harrastustoimintaa. Osallistamisesta harrastusajanvieton suuntaan on vastuussa ydinperhe, koulu, kunnan nuoriso- ja kulttuuritoimi, erilaiset järjestöt - mutta ennenkaikkea nuori itse. Nuoren on myös ilmaistava oma tahtotilansa itse: "Minä haluan, että...". "Minä tahdon tehdä tätä..". Nuorille on turha tuputtaa pakkosyöttönä jotain näennäsikivaa ja hyödyllistä harrastepullamössöä. Kiinnostuksen kohteiden on aktivoiduttava motivoitumisen tasolle nuoressa itsessään.

Myös verkon ja alati kehittyvän median ymmärtämystä tulisi lisätä. Mediakasvatuksen opetusmateriaaleja ja aineistoja tulisi tuottaa myös perhetyöhön. Vanhempien, koulun, nuorisotyön, sosiaalityön vuorovaikutusta näissä asioissa on mahdollista lisätä. 

Mediakasvatuksen tulisi olla pakollinen opintoaine kaikilla koulutuksen tasoilla. 

Median, peli- ja viihdetuotannon, viihdeformaattien ymmärtämystä ja haltuunottoa tulisi lisätä merkittävästi. Sähköisten ajanviettoformaattien medialuku- ja kirjoitustaidolle on akuuttiakin tilausta. Osaamisen vahvistaminen vahvistaa Suomea viihdeteollisuuden tulevissa tuotekehitys- ja tuotanto- ja vientihaasteissa. Suomelta puuttuu vahva mediakasvatusperinne. USA:ssa pelituotannolle ja pelistrategioiden suunnittelulle löytyy oma professuuri – eli yliopistotason opintoja.